lauantai 20. joulukuuta 2014

Metalliton maanantai ja sähkö tulee pistokkeesta

Lapin eläessä niin kutsutussa ”kaivos-kiimassa” on syytä pohtia metallien tarpeellisuutta maailmassamme.

Aloitetaan Muovittomasta syyskuusta. Syyskuun aikana yritin välttää muovituotteita. Kaupassa käynti sujui kävellen, ostosten livahtaessa kangaskassiin, hedelmät pakkasin irtoina. Leivät olivat valitettavasti muovipusseissa, enkä omaa jauhopeukaloa. Onnistuin kuitenkin mielestäni melko hyvin välttelemään ylimääräisiä muovituotteita. Miten minulle kävisi metallien kanssa?

HUONOSTI. Paljon huonommin kuin muovin kanssa.

Aloitan aamusta. Hyvää huomenta. Sänky josta herään, on jousitettu jenkkisänky. Jouset ovat metallia. On siirryttävä olkipatjaan tai taljalle. Kävelen ovelle, saranat narahtavat oven auetessa. Saranat ovat metallia. On siis hankittava vanhat kunnon ”vittasaranat”. Kävelen keittiöön ja räpsäytän valot päälle. Tai en sittenkään. Sähkö juoksee talouteeni kupari johtoja pitkin. Mieleni tekee kahvia. Kahvinkeitintä en voi käyttää sähköjen ja lämpövastusten vuoksi. Kävelen ulos. Hajen mettästä puita. Näpertelen puut nättiin kasaan ja alan vuolemaan kiehisiä. Katson kädessä olevaa puukkoani. Kiroan ja laitan sen takaisin tuppeen. Haen postilaatikosta turhan mainoslehden sytykkeeksi. Mieleeni pilkahtaa kuva painokoneesta. Taas metallia. Onneksi sattui olemaan kuivia puita. Kaivan taskusta sytkärin. Katson sitä ja laitan takaisin taskuun. Otan vaihtoehtoisesti tikut. En lue sisällysluetteloa. Pakko jotain on saada käyttää. Nuotio ritisee.

Tuijotan asuntoani. Betonisokkeli osuu silmiini. Siinä täytyy olla raudoitus, vesiputket jne. On siirryttävä elämään telttaan. En voikkaan, teltan kepit ja tapit sisältävät metallia. Lapin kasvattina äkkään laavun mahdollisuuden. Äkkiäkös sitä muutaman kuusen kaataa kirveellä. Ei, ei sittenkään kirveellä. Keräilis kaatuneita puita. Neljä suht. saman mittaista tukipuuta, katto. Kuljen metsässä tunteja, kenkä uppoaa lumeen. Perkele. Avaan vetoketjun ja otan kengän jalasta. Puistelen lumet pois ja tuijjotan kenkää epäuskoisena. Vetoketju, metallia. Mikkä nutukkaat tässä nyt pitäisi hankkia vai? Neki ommellaan neulalla. Samoin vaatteet. Neulat on metallia. On kait niitä luisiaki tai puisia…jossain. Alastikko pitäis olla? Saan laavun viimein kasaan. Nuotioon olen lisäillyt puita ettei se vain sammu.

KAHVIA! Missähän se nokipannu onkaan. Ei voi olla totta! Sekin on metallia. Minua alkaa jo tympäsemään. Kaivan kaapista savisen uunivuoan. Keittyy se tässäki. Lumesta sulatan vedet. Jo poreilee. Sakat sekaan ja sekottamaan. Ei lusikalla vaan puutikulla. Kahvi kuksaan. Ui että osaa olla hyvää.

Puhelin soi. Eihän tähän voi vastata. Komponentit metallia, tukiasemat metallia… Poltan käämit ja menen kotia.

On mielestäni käsittämätöntä vastustaa kaivostoimintaa kaikkinensa. Jokainen kaivos ja sen vaikutukset ovat yksilöllisiä. Emme voi sysätä kaivostomintaa vain ”jonnekkin muualle”. Tarvitsemamme malmit sijaitsevat maaperässä juuri siinä kohtaa missä sattuvat sijaitsemaan. On myös ymmärrettävä, että kaivannaisteollisuus on laaja toimintakenttä, joka sisältää niin malmimineraalien louhintaa kuin luonnonkiviteollisuutta. Ei ole olemassa kahta samanlaista kaivosta. Kaivannaisteollisuuden tuotteiden tarpeellisuutta ei voi kukaan kieltää. Nykyihminen on täysin riippuvainen metalleista.

Meidän on huolehdittava, että kaivokset toimivat vastuullisesti. Meidän on huolehdittava ympäristöstämme. Meidän on valvottava ihmisoikeuksien ja hyvien työolojen toteutumista. Vastuu on meillä. Olemme riippuvaisia metalleista. Me päätämme louhiiko sen kehitysmaissa lapsityövoima käsin puhelimiimme vai louhitaanko se täällä missä työoloja valvotaan, ympäristöä suojellaan ja epäkohtiin puututaan. Jos lähdemme malminlouhinnan kieltävälle linjalle, meidän on oltava valmiita palaamaan aikaan ennen rautakautta.

Janni Salmela, Pelkosenniemen kunnanvaltuutettu